Suomen Kuvalehti
Puheenvuoro 5.2.2021
Silvo Kaasalainen
Sanna Marinin hallitus on lopultakin saamassa toteen K.J. Ståhlbergin vuoden 1919 hallitusmuotoon kirjoittaman säädöksen asukkaiden itsehallinnosta kuntia suuremmilla halliontoalueilla. Maakunnat ovat tosin muuntuneet hyvinvointialueiksi. Jos vuoden 1930 lainvalmistelukunnan ehdotus olisi toteutunut, meillä olisi jo kauan ollut vahvemmat hartiat sosiaali- ja terveydenhuoltoon.
Demokratia on hämmästyttävän hidas silloin, kun uudistus koskee poliitikkoja itseään. Pohjimmiltaan on kyse päättäjien samaistumisesta omaan organisatioon, tiedon puutteesta ja tuntenmattoman pelosta, vallanhalusta, viroista ja luottamustoimista. Organisaatiot pyrkivät turvaamaan olemassaolonsa vielä senkin jälkeen, kun ne ovat käyneet tarpeettomiksi tai tehottomiksi. Oma ja organisaation etu syrjäyttävät asukkaiden edun.
Kuntien lisäksi omakohtaisuuden ongelma koskee myös eduskuntaa, sillä kansanedustajista 171 on kunnanvaltuutettuja. Valtuustojäsenyys ei aiheuta jääviyttä perustuslakivaliokunnassakaan. Lainsäätäjistä koostuva perustuslain tulkitsija on erikoisuus koko Euroopassa. On selvää, että omat kokemukset vaikuttavat myös lausuntopyyntöihin ja niiden arviointiin.
Todennäköisesti sote-uudistus nyt onnistuu, sillä Kunnallisalan kehittämiskeskuksen vuoden 2020 lopulla tekemän kyselyn mukaan 62 % kuntien valtuutetuista kannattaa tehtyä esitystä. Asukkaat eivät tiedä mitä asiasta ajatella, sillä 31 % kannattaa ja 39 % vastustaa.
Suorastaan pakottava syy uudistukselle on kuitenkin se, että kunnat eivät enää selviä vanhenevan väestön palvelutarpeista nykymallilla. Varsinkin sairaalakuntayhtymien kustannukset ylittävät kuntien kantokyvyn ja vievät peruspalveluihin tarvittavat varat. Syy ei ole sairaaloiden, sillä niiden tehtävä on hoitaa heille ohjatut potilaat. Tarvitaan organisaatio, jolla on valtuudet ja resurssit koko soten keinovalikoiman käyttöön ilman nykyisiä organisaatiorajoja. Tämä luo edellytykset parempaan palveluun.
Periaatteessa asia voitaisiin hoitaa myös vahvoilla kunnilla. Täyden palvelun keskussairaalan tehokas toiminta vaatii kuitenkin 200 000 asukasta, mikä edellyttäisi maakunnan kokoisia kuntia. Tällaisen ratkaisun perustuslakivaliokunta kuitenkin tyrmäsi, vaikka perustuslaki ei puhu mitään kuntien lukumäärästä tai koosta. Sen sijaan perustuslaki vaatii, että vastuullinen organisaatio tuottaa asukkaiden tarvitsemat peruspalvelut.
Hallinnon uudistukset eivät pääty tähän, sillä kaikki resurssit eivät edelleenkään ole yhden johdon alla. Pienten hyvinvointialueiden väestö ei riitä tehokkaan keskussairaalan ylläpitoon. Yliopistosairaalat vaativat viisi yhteistoiminta-aluetta (erityisvastuualueet). Lisäksi jäljelle jää 309 kuntaa, jotka myös tuottavat hyvinvointipalveluja. Eri organisaatioiden aiheuttamat byrokratiakustannukset ovat pois palveluista. Organisaatioita voidaan kuitenkin yhdistää myöhemmin.
Jos olisin diktaattori, muodostaisin erityisvastuualueista viisi kaiken palvelun kuntaa. Voi hyvinkin olla, että tähän vielä päädytään. Sitä ennen tarvitaan kuitenkin talouden katastrofi, monet kunta- ja maakuntavaalit, satoja konsultteja ja valtava määrä hukkaan heitettyjä verovaroja – ja aikaa toiset sata vuotta.
Kirjoittaja on hallintotieteiden tohtori ja kunnallispolitiikan dosentti