Eläkeliiton Valkealan yhdistys Silvo Kaasalainen
Vanhusten viikon pääjuhla hallintotieteiden tri
6.10.2014 dosentti
J u h l a p u h e
Hyvät eläkeläiskollegat, arvoisat juhlavieraat.
Parhaat kiitokset siitä, että olette kutsuneet minut puhumaan eläkeläisille ja kaikille ikäihmisille tärkeistä asioista.
Minulle on myös iso ilo palata tänne Valkealaan, sillä tämä paikka on olennaisesti vaikuttanut elämäni kulkuun. Olin nimittäin 60-luvun lopulla ensimmäisessä vakivirassani Valkealan kunnan taloussihteerinä. Kesällä 1967 eräs aitomäkeläinen perheenisä tietämättään viritti minulle ansan. Hän oli puhunut kunnanjohtaja Ilpo Mäkiseltä lukiolaistyttärelleen Tuulalle kesätyöpaikan taloustoimistosta. Melkein ensitöikseen tyttö löysi budjettiluonnoksestani miljoonan markan virheen. Siitä opin, että edes kesätöihin ei pidä ottaa henkilöä, jolla on kymppi matikassa; ennen pitkää hän kuitenkin nolaa esimiehensä. Toivuttuani ymmärsin kuitenkin arvostaa apulaistani ja aloin tuppautua Katriina-baarissa samaan pöytään syömään. Seuraus oli se, että vielä eläkeläisenäkin syön Tuula Korolaisen kanssa samassa pöydässä ja hän löytää edelleenkin kaiken minkä olen hukannut.
Hyvät seniorit, meidän kanssamme on tässä kohdassa elämäpolkua yli miljoona suomalaista. Mutta millaisia me oikein olemme? Riitta Tulusto ja Heidi Kukkumäki julkaisivat neljä vuotta sitten kirjan Lupa ryppyillä. Se sisältää lasten ajatuksia ikäihmisistä. Viisivuotiaalla Topi-Veikolla on varsin kattava määritelmä eläkeläisistä. ”Eläkeläinen on sellainen, joka ei pääse töihin vaan pysyy kotona. Kotona ne tekee, mitä tykkää. Ne näyttää kömpelöiltä ja kompuroi. Ja ne puhuu kodista. Aamulla ne herää, käy kaupassa, ostaa paljon makaronilaatikkoa, koska siitä ne tykkää, sitten ne syö ja lepää. Sitten ne kastelee kasvimaata ja kompuroi. Ja sitten se lepää taas. Sitten ne siivoaa vielä kotia ja menee nukkumaan.”
Yhteiskunnan näkökulmasta me olemme osa kestävyysvajetta, viritetty eläkepommi ja sosiaali- ja terveysjärjestelmän uhka. Tätä uhkaa oli tarkoitus poistaa kunta- ja sote-uudistuksella, mutta siinä hallitus joutui lopulta nostamaan kädet pystyyn. Olemme siis kaikesta päätellen aiheuttaneet vielä sote-sotkunkin.
Ihminen kuitenkin tarvitsee yhteiskunnan tukea ainakin lapsena ja vanhana. Juuri sitä varten keräämme veroja. Lapsista huolehtiminen, kasvatus ja koulutus alkaa jo ennen heidän syntymäänsä ja jatkuu usein ohi aikuisiän. Ikääntyneiden tuen tarve kestää paljon lyhyemmän ajan. Matti Apusen mukaan ikääntyneet ihmiset käyttävät Suomessa laitoshoitoa keskimäärin vain kolmen viimeisen vuoden aikana. Nykykäsityksen mukaan tästäkin suuri osa on tarpeetonta, virheellisestä organisoinnista johtuvaa. Miten voi olla mahdollista, että emme selviäisi tästä? Ja miten on mahdollista, että Ruotsi ja Norja selviävät siitä loistavasti?
Niin palvelujärjestelmämme kuin sote-sotkunkin perusvika on siinä, että ongelmia ei ole ratkottu ihmisten palvelutarpeen, vaan hallinnon, politiikan tai vallan säilyttämisen näkökulmasta.
Ikäihminen on Suomessa ollut liian pitkään palvelujen passiivinen kohde. Palvelut on järjestetty byrokratian ehdoilla liian laitospainotteisiksi. Sosiaali- ja terveysministeriössä lasketaan, että iäkkäiden säännöllisesti käyttämät palvelut maksavat vuodessa noin 3,8 miljardia euroa ja siitä valtaosa, 70 prosenttia, menee ympärivuorokautiseen hoitoon. Meillä vanhuksia myös heitellään paikasta toiseen kunnon vaihteluiden mukaan. Tämä on epäinhimillistä. Uusi ajattelu lähteekin siitä, että koti on pysyvä ja palvelut sopeutetaan tarpeiden mukaan. Myös laitokset suunnitellaan tällä periaatteella. Vantaalle valmistuu ensimmäinen uuden ajattelun mukainen palvelukeskus 2018. Keskukseen kuuluu 150 asuntoa ja se maksaa 40 miljoonaa. Virheiden korjaaminen maksaa aina.
Valtaosa eläkeläisistä on mieleltään virkeitä ja itsenäisesti toimeen tulevia. Monilla mielen virkeys voittaa jopa iän tuomat ruumiilliset rasitteet – niillä ei ole niin väliä, jos ei niistä välitä. Tätä kuvaa hyvin Juice Leskisen runo:
He kulkevat kadulla kylkimyyryä
Täti-Monikat
toinen levähtää Wiolakodin penkillä
toinen siiderikaupassa
kaksi pulloa vain koska seitsemänkymmentäviisi täyttänyt
on vaarassa retkahtaa juopoksi
toinen ei ole juonut koskaan
siksi hän on pysynyt niin terveenä, sisupussi,
mitä nyt kihti ja diabetes ja verenpaine vaivaavat
tahdistinta on aika ajoin rukattava
ja munuainen, se ainoa, voisi toimia oma-aloitteisemmin
Sitra on rahoittanut kaksivuotisen projektin nimeltä Aktiivinen kansalainen – kaiken aikaa. Projektin vetäjä määrittelee hankkeen ikääntyneen yhteiskunnan vapautusliikkeeksi. Ihminen itse tietää, millaisia palveluja hän haluaa ja tarvitsee – ei yhteiskunta. Hankkeessa luodaan uusia palvelumalleja ja korostetaan ihmisen arvoa kaikissa elämänsä vaiheissa. Niin ihmisinä kuin yhteiskunnan aktiivisina jäseninä meidän on syytä yhtyä vanhusten viikon teemaan: Arvokas vanhuus on ihmisoikeus. Aina.
Meillä ei ole todellista eläke- tai vanhuspommia, kunhan resurssit käytetään järkevästi. Otan vain pari esimerkkiä järjettömästä rahan käytöstä:
Useimmissa Euroopan maissa on yhteiskunnan maksamalle eläkkeelle eläkekatto, joka asettuu yleensä palkansaajien keskipalkan tasolle, eli Suomen oloissa noin 3000 euroon. Meillä kuitenkin suurimmat eläkkeet ylittävät reilusti 10 000 euroa. Tällainen summa ei veron jälkeenkään kulu normaaliin elämiseen. Emme siis anna eurojamme edes eläkkeen saajalle, vaan lahjoitamme ne hänen perillisilleen.
Myös kuntien rahoituskohteiden priorisoinnissa on kritikoitavaa. Esimerkiksi Vantaa antoi 50 miljoonaa korotonta lainaa valtiolle kehä III-tien parantamiseen, mutta kun budjetista loppuivat varat kaupunki irtisanoi omaishoidon tukisopimukset. Tämä merkitsee sitä, että sekä hoidettavia että hoitajia joutuu siirtymään huomattavasti kalliimpaan laitoshoitoon. Asiasta on myös tuoretta tutkittua tietoa. Sari Kehusmaan väitöskirjan mukaan omaishoito laskee merkittävästi hoidon menoja. Ilman omaisten apua ikääntyneiden hoitomenot olisivat vuosittain 2,8 miljardia euroa nykyistä korkeammat.
Niin yksityisen hoivakodin kuin kunnallisen vanhainkodin tai terveyskeskuksen pitkäaikaishoidon kustannukset henkilöä kohti ovat noin 4000 euroa kuukaudessa. Kustannukset syntyvät pääosin investoinneista ja henkilöstön palkoista sivukuluineen. Voitaisiinko nämä kulut jollain keinolla välttää?
Nykyään kunta asettaa hoivapalveluihinsa tiukat ehdot ja ottaa samalla asukkaan varat ja tulot tiukkaan kontrolliin. Tämä tuntuu varmasti vankilalta ikänsä itsenäisesti selvinneestä ihmisestä. Ihmiset ovat halukkaita käyttämään myös omia varojaan kunhan saavat päättää niiden käytöstä itse.
Valtaosa ikäihmisistä ei tarvitse laitoshoitoa tai runsasta kotiapua. Nykyaikainen ratkaisu useimpien ongelmiin voisi olla maailmalla yleinen ns. kommuunimalli, jossa asunnot omistetaan, mutta vastuut jaetaan. Mielestäni mallia kuvaisi paremmin termi asukasomistajayhteisö. Ensimmäinen tällainen yhteisö on Helsingin Arabianrannassa sijaitseva 58 asunnon Loppukiri. Se ei ole palvelutalo eikä vanhainkoti, sillä henkilökuntaa ei ole. Loppukirin palvelut ja osin talon huoltokin tehdään yhdessä omalla porukalla, mutta jokainen asuu omassa asunnossaan. Asunnon ostohintaan on sisällytetty noin 400 neliön yhteiset tilat. Useimmat asukkaat ovat rahoittaneet uuden kotinsa myymällä entisen asuntonsa.
Tällaisessa ratkaisussa kunta säästää sekä investointimenot että toimintamenot. Kuntien olisikin järkevää ruveta organisoimaan asukasomistajayhteisöjä. Vaikka kunta antaisi motivaatioksi 1000 euron ostosetelin, se säästäisi silti useissa tapauksissa 3000 euroa kuussa.
Yhteisömallinen asuminen saattaisi olla hyvä ratkaisu myös hyvin pienillä eläkkeillä sinnitteleville.
Helsingin Sanomien lauantailiite 9.8.2014 kertoi 63-vuotiaasta Anne Kyyröstä, joka tulee toimeen 600 euron käteen jäävällä eläkkeellä. Hänen ainoa asuntonsa on sähkötön kesämökki. Siellä hän asuu kesän, kalastaa muikut järvestä ja hakee perunoita naapurista. Talveksi hän matkustaa Las Palmasiin. Siellä vuokra on noin 400 euroa ja ruuat saa 200 eurolla kuukaudessa.
Hyväkuntoinen Anne Kyyrö asuu yksin kuten 70 % yli 65-vuotiaista. On paljon vanhuksia, jotka ovat yksin kotonaan 22 – 24 tuntia vuorokaudessa. Pikaiset kotipalvelut eivät poista heidän turvattomuuttaan ja yksinäisyyttään. Ennen vanhaan nämä asiat ratkaistiin syytinkisopimuksella, johon sisältyi oma tupa, oma lupa ja ruokaraha. Silti syytinkiläiset osallistuivat tahtonsa ja kykynsä mukaan lastenhoitoon ja muihin askareisiin ja olivat osa talonväkeä.
Kun teidän yhdistyksenne puheenjohtaja Marja Huovinen soitti minulle tästä puhepestistä, keskustelu kääntyi myös vanhojen sukulaistemme palveluvaikeuksiin ja byrokratiaan. Meille molemmille oli tullut mieleen, että mitä jos järjestelisi oman tulevaisuutensa itse. Pystyisimme perustamaan oman Loppukirin kahdestaankin, mutta hyvä olisi jo heti alusta ottaa mukaan ainakin hoitaja tai lääkäri ja pappi. Kummityttö toimisi atk-tukihenkilönä. Vaimoni voisi vetää kirjallisuuspiiriä ja Marja kuvataidepiiriä. Itselleni sopisi parhaiten pokeriporukka. Jos vielä aika kävisi yksitoikkoiseksi panisin Marja Huovisen kanssa pystyyn kiivaan väittelyn sote-uudistuksen nykytilasta. Syksyllä lähtisimme Kanarialle surfaamaan ja onkimaan makrilleja. Kun sitten keväällä palaisimme ruskettuneina, ja Valkealan vesillä -valssia hyräillen, saattaisi käydä niin, että ahne ja kateellinen valtiovarainministeri mätkäisisi tällaiselle hurvittelulle huviveron.
Iäkkään ihmisen ei ole pakko kärsiä yksinäisyyttä tai tarpeettomuutta, kun pidämme huolta paitsi itsestämme myös toisistamme. Kaikkein viisainta olisi kai suhtautua ikääntymiseen kuten korkeaan ikään ennättänyt amerikkalainen valtiomies Bernard Baruch. Kun häneltä kysyttiin, miltä se vanhuus nyt tuntuu, hän vastasi, että ”onnekseni en ole vielä kokenut vanhuutta, koska minulle se on aina 15 vuotta edessäpäin”.
Hyvät juhlavieraat, toivotan teille antoisaa ja virkeää tulevaisuutta.